Kolme - 3. luku

Nuori, arviolta parikymmentävuotias nainen juoksi pitkin vilkasliikenteisen kadun vierellä kulkevaa leveää jalkakäytävää. Hän joutui pujottelemaan ohi kymmenien ja taas kymmenien arvokkaan näköisten liikemiesten ja –naisten, jotka olivat matkalla kuka minnekin. Oli lounasaika ja kadut, ravintolat ja julkiset kulkuneuvot täyttyivät ihmisistä. Liikenne kaduilla mateli hitaasti eteenpäin lukuisten tööttäysten ja moottorien pauhun saattelemana. Kaksikerroksiset bussit ja mustat taksit sujahtelivat suorastaan pelottavalla vauhdilla kaistalta toiselle, ja lopun tilan käyttivät yksityiset henkilöautot ja muut sekalaiset kulkuneuvot. ”Anteeksi, anteeksi”, nainen hoki miltei koneellisesti, tuskin huomaten kenelle sanansa milloinkin oikeastaan osoitti. Eipä häneenkään kiinnitetty sen enempää huomiota, vaikka hänen tuskin voi sanoa sulautuvan ihmisvilinään. Naisen tummansininen jakku oli vetäisty hätäisesti olkapäille, ja hänen tukkansa oli hieman sekaisin juoksemisesta. Hän ei ollut pitkä, mutta ruumiinrakenteeltaan silti varsin sopusuhtainen. Jalassaan hänellä oli jakkuun sopivat samanväriset housut ja hyvin istuvat, mutta kovin kevyen näköiset ruskeat kävelykengät. Jos joku hänen menoonsa jotain huomiota kiinnitti, hän varmaankin ihmetteli, miten moisilla kengillä oikeastaan pääsi liikkumaan noin nopeasti.

Yli kadun, seuraavan korttelin jälkeen vasemmalle, taas suoraan parin korttelin verran ja hän oli perillä. Nainen pysähtyi hengähtämään ja istuutui bussipysäkille, jolle hänen oli käsketty saapua tarkalleen kymmentä vaille yksi. Hän tiesi tarpeeksi halutakseen olla varmasti ajoissa, ja oli melkein myöhästynyt. Melkein. Hän pyyhkäisi refleksinomaisesti hiuksia otsaltaan ja vilkaisi kelloonsa; kymmentä vaille yksi, tarkalleen. Vastapäisessä puistossa hän näki joitakin äitejä työntämässä lastenvaunuja hiljalleen ja muutaman opiskelijan makailevan nurmikolla opiskelukirjojensa kimpussa. Aivan niin kuin hänkin ennen. Siitä tuntui olevan jo kauan, vaikka todellisuudessa hän oli kuljeskellut samassa puistossa vailla huolenhäivää tuskin kahta kuukautta aiemmin. Samassa hänen eteensä pysäkille lipui vanhahko, mutta varsin hyväkuntoisen näköinen harmaa Mercedes, joka oli tuskin pysähtynyt kun sen takaovi avattiin sisältä päin. ”Astukaapa sisään, meillä on jo kiire”, rauhallinen ääni kuului takapenkiltä, tuskin parin metrin päästä. Nainen hätkähti ajatuksistaan, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Hän istuutui auton takapenkille ja veti oven kiinni perässään. ”Tehän näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut viimeiset kaksi kilometriä kohtaamispaikalle”, vanhahko, vähilleen kuudenkymmenen ikäinen valkopartainen mies totesi puolittain kysyvästi ja selvästi hyväntuulisesti. Hänen puheessaan saattoi tunnistaa peitellyn skottilaisaksentin, vaikka se saattoi aivan hyvin olla vain teeskennelty. Nainen tyytyi hymyilemään varovasti. Auto liittyi liikennevirtaan kuljettajan luoviessa taitavasti ruuhkassa, jossa monen oli lähes mahdotonta päästä etenemään. Nainen katsoi tarkemmin ympärilleen ja huomasi etupenkillä istuvan kolmannen henkilön. Tämä oli ilmiselvästi myös nainen, mutta takaapäin hänestä ei erottanut juuri muuta kuin pitkän, mustan tukan ja naiseksi yllättävän leveät, nahkatakin peittämät hartiat. ”Tehän epäilemättä tiedätte miksi otimme teihin yhteyttä ja keitä me edustamme?”, vanha mies kysyi. Nainen tyytyi nyökkäämään varovasti. Hän oli vieläkin hieman hämmentynyt, mutta tuskin yllättynyt.

Hänen setänsä papereiden joukossa oli ollut runsaasti Järjestöön, kuten sen jäsenet sitä yksinkertaisesti kutsuivat, liittyviä asiakirjoja ja tietoja. Hänellä ei tietenkään ollut aiemmin aavistustakaan sen olemassaolosta, mutta sedän jälkeensä jättämät tiedot olivat kertoneet liikaakin. Hän oli jo päättänyt luovuttaa aineiston poliisille, mutta testamentin yhteydessä ollut monisivuinen kirje oli saanut hänet toisiin ajatuksiin. Järjestö toimi lain kummallakin puolella, useimmiten sen toimet eivät kestäneet päivänvaloa, mutta tässä jos missä tapauksessa tarkoitus pyhitti keinot. Hän päätti pitää tiedot ominaan ja oli jo miltei unohtanut koko asian, kunnes eräänä päivänä viime keväänä Järjestön asiamiehet ottivat häneen yhteyttä. Hänen opiskelunsa olivat juuri loppuneet siltä keväältä ja edessä oli koko pitkä kesä. Kesätöitäkin olisi ollut kaupungissa reilusti tarjolla opiskelijoille, ainakin jos tiesi mitä ja mistä etsiä. Hänellä oli kuitenkin ollut toisenlaisia suunnitelmia. Ja nyt olikin hyvä, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, sillä hän oli melko varma että muutaman seuraavan kuukauden ajan Järjestö huolehtisi siitä, että hänellä olisi enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa. Se nähtäisiin lähipäivinä; oli 30. toukokuuta.

Kolme - 2. luku

Oli hiljaista. Edes tuulen suhinaa ei kuulunut, kuten lähes aina. Puuton rannikkoseutu olikin suorastaan kuuluisa tuulisuudestaan, sillä valtamereltä virtasi miltei jatkuvasti kosteaa ilmaa rannikon kautta kauemmas sisämaahan. Myös sade oli tuttu vieras kivikkoisilla ja jyrkilläkin rantakallioilla ja niiden kupeessa kyyhöttävissä pikku kylissä. Pienen matkaa erään kylistä ulkopuolella oli muuan yksinäinen mökki, tai oikeammin pieni talo. Sen seinät olivat valkoiseksi kalkittua kiveä, mutta väri oli aikojen saatossa päässyt haalistumaan melko lailla. Seiniä peitti vuosikymmeniä vanha villiviinikasvusto, jota sitäkään ei mitä ilmeisimmin ollut harvennettu tai hoidettu pitkiin aikoihin. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta haalistuneen vihreän ulko-oven viereisestä ikkunasta paistoi valoa pihapolulle, ja hetken päästä ovi aukenikin. Ulos astui tummanvihreään anorakkiin sonnustautunut, vanhahko mies, jonka perässä oviaukosta syöksähti pieni sekarotuinen koira. Mies pysähtyi hetkeksi pihamaalle ja vilkaisi mietteliäänä ympärilleen. Yöilma oli viileää, mutta omituisella tavalla seisovaa ja painostavaa. "Tyyntä myrskyn edellä, totisesti" hän tuumi itsekseen. Joka tapauksessa hän aikoi tehdä kävelylenkkinsä, kuten hänellä oli usein tapana. Sopi toivoa ettei sää kääntyisi huonoksi äkisti. Hän päätti pistäytyä venesatamassa tarkastamassa että hänen veneensä oli kunnolla paikoillaan. Eipä silti että hän sitä enää juuri olisi käyttänyt, mutta olihan se pidettävä kunnossa yhtä kaikki.

Mies asteli rauhallisesti koiransa perässä pitkin tuttua polkua alas maantielle ja kääntyi kylän suuntaan. Matkaa oli kilometrin verran tai hieman yli, tuskin kymmenen minuutin kävelymatka. Koira oli saanut hajun jostakin ja seurasi sitä innokkaasti kuono maassa muutaman kymmenen metrin päässä edessä; muuten maantiellä ei näkynyt ketään. Kävellessään tienlaitaa, mies tunnisti leikatun, kostean nurmen tuoksun ja hymyili itsekseen. Pitäisi varmaankin kiinnittää enemmän huomiota puutarhan hoitamiseen, hän tuumi. Se vain ei ollut koskaan ollut hänen vahvoja puoliaan. Koira oli pysähtynyt odottamaan isäntäänsä tienmutkaan, ilmeisesti saatuaan tarpeekseen hajun seuraamisesta. Vielä pienen kukkulan yli ja metsäsaarekkeen sivuitse, ja mies saapui kylän laitamille. Oikeastaan koko kylä käsitti vain pari yhdensuuntaista katua, joista toinen koostui kylän läpi kulkevasta maantiestä, sekä rannan laitureista ja vajoista, joissa kalastajat säilyttivät veneitään ja muita tarvikkeitaan. Hieman sivummalla oli muiden kuin ammatikseen kalastavien asukkaiden veneitä, joita tosin ei enää nykyään ollut montaa – eipä ollut kalastajiakaan, vain muutamia vanhoja merikarhuja, jotka eivät suostuneet jäämään eläkkeelle. Juuri muita ammatteja kylässä ei sitten ollutkaan. Jotkut harvat asukkaista kävivät töissä kaupungissa kymmenisen kilometrin päässä, ja loput olivatkin joko eläkeläisiä tai sitten niitä, jotka olivat pakanneet jo tavaransa ja muuttaneet pois.

Anorakkiin pukeutunut mies tuli kylän ainoan pubin kohdalle, ja totesi senkin jo sulkeneen ovensa, joten sielläkään ei enää ollut ketään. Niinpä hän jatkoi kulkuaan rantaan ja pysähtyi hetkoseksi rantavallin viereen ja katseli merelle. Kuu paistoi pilvien lomasta ja heijastui kauniisti tyynen meren pinnasta. Koira pyöri kärsimättömästi miehen jaloissa, ja tuntui haluvan jo päästä eteenpäin. Mies hymähti, taputti sitä hieman ja nosti sen vallille istumaan, ja koira rauhoittuikin heti. Pimeästä huolimatta mies pystyi erottamaan, miten raskaita hitaasti kuun editse ajelehtivat pilvet olivat. Hän lähti taas liikkeelle, kohti vanhaa venesatamaa lähellä aallonmurtajan alkupäätä, jossa hänenkin vanha veneensä oli. Vene oli iästään huolimatta varsin hyvässä kunnossa, lähinnä vähäisen käytön ansiosta. Joskus hän sentään kävi ajelemassa rannikkoa edestakaisin, mutta harvoin enää näin myöhään kesällä. Mies tarkisti peitteen kiinnitykset ja varmisti että köydet olivat tiukasti kiinni molemmista päistään. Hetken aikaa hän seisoi veneen vieressä ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hätkähti sitten yhtäkkiä. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa matalan moottorinäänen kaukaa mereltä, mutta äänestä ei voinut erehtyä muuten rikkumattoman rauhallisena yönä. Ääni tuntui kovenevan hitaasti. Mies kiipesi tietä pitkin ylös vähän matkaa nähdäkseen paremmin, mutta merellä ei näkynyt minkäänlaisia veneen valoja tai muutakaan tunnistettavaa lukuunottamatta kaukana olevan poijun nokassa tasaisesti vilkkuvaa, kirkasta valoa. Hän tähyili pimeään vielä muutamia minuutteja, mutta ääni alkoi käydä yhä vaimeammaksi ja lopulta katosi kokonaan. Samassa mies tunsi kasvoillaan yltyvän tuulenvireen ja tunsi ensimmäisten sadepisaroiden putoavan ympärillään. Hän kääntyi kohti kotia ja kiiruhti askeleitaan koiran seuratessa perässä tyytyväisenä reippaampaan kävelyvauhtiin. Kun mies aukaisi pihaan johtavan portin, se narahti hiljaa saranoillaan. Sade yltyi nopeasti.

Kolme - 1. luku

Fasaanin huuto sai pitkätakkisen miehen hätkähtämään. Mies hymähti itsekseen. Pelästyä nyt pahaista lintua, kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut päästäkseen tänne. Hän oli kookas, ensinäkemältä hieman mitäänsanomattoman, jopa velton näköinen pitkässä huonosti istuvassa takissaan, mutta kun katsoi tarkemmin, huomasi lihaksikkaat käsivarret, suoran ryhdin ja salaperäisellä tavalla päättäväisen katseen. Mies kietaisi näppärästi sätkän ja sytytti sen tuijotellessaan samalla merelle ohi rannikolla olevien poijujen. Hän rauhoittui taas. Enää puolisen tuntia ja he olisivat täällä, hän mietti. Aurinko alkoi jo laskea, mutta ilta oli kutakuinkin tyven ja oli vielä varsin lämmin, niin kuin etelärannikolla usein oli elokuun lopulla. Ilma oli kaunis; taivas oli värjäytynyt punertavan kultaiseksi ja hajanaiset pilvet näyttivät ajelehtivan hitaasti kohti länttä. Meri kohisi rantaan kaukana alapuolella. Oli nousuveden aika. Muutaman tunnin kuluttua pitkä kaistale rantaa olisi taas kuivillaan. Mies avasi takkinsa napit ja pysähtyi nojaamaan vanhaan kivimuuriin, joka reunusti tietä. Muuri oli lähes kokonaan jäkälän ja sammaleen peitossa, mutta se näytti silti olevan hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Se jatkui tien linjaa myötäillen kauas etäämpänä kohoavien kukkuloiden katveeseen. Miehestä tällainen rikkumaton rauha tuntui suorastaan epätodelliselta. Hän tunsi olevansa turvassa, ainakin nyt, pienen hetken verran. Ehkä hän vielä joskus palaisi tänne ja asettuisi aloilleen, hän ajatteli. Tupakka paloi loppuun, ja hän tumppasi ja peitti sen huolellisesti. Järjestön opit olivat iskostuneet hänen selkäytimeensä; jälkiä ei saanut jättää. Ei edes yhtä tupakan tumppia tänne keskelle ei mitään, vaikka siitä olikin jo kauan, kun hän viimeksi oli ollut missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mies lähti astelemaan tietä eteenpäin rivakasti kohti alas rantaan vievää polkua. Se vietti jyrkästi alaspäin kierrellen rantakallion reunamilla edestakaisin. Puolessavälissä matkaa oli kyltti, jossa varoitettiin liukastumasta vieriviin irtokiviin. Kymmenisen minuuttia laskeuduttuaan hän saapui autiolle hiekkarannalle. Vain etäämpänä oleva vanha, jo parhaat päivänsä nähnyt uimakoppi paljasti sivistyksen ulottuvan jopa tähän syrjäiseen lahdenpoukamaan. Varsinainen uima- ja turistikausi oli kuitenkin jo ohi, eikä rannalla ollut ketään. Sen kahta puolta kalliot nousivat lähes kohtisuoraan ylös, sinne mistä hän oli juuri tullut. Paikka oli totisesti syrjäinen, mutta hyvä niin. Hän tähysteli hieman kärsimättömänä merelle. Vain lokit kaartelivat korkealla taivaalla. Ensin mies luuli kuvittelevansa, mutta sitten hän varmistui näkemästään; kaukana merellä oli vene. Se lähestyi ja kasvoi suuremmaksi. Mies erotti vähitellen sulavalinjaisen moottoriveneen ja kuuli diesel-moottorin hurinan jo kaukaa. Merellä kaikki kuului kauas. Hän värähti hieman. Entä jos joku oli kuitenkin saanut vihiä suunnitelmasta? Eikä läheisen pienen kalastajakylän asukkaistakaan voinut olla aivan varma. Varmaankin harmitonta väkeä, mutta olisi kiusallista jos joku eksyisi väärään paikaan väärään aikaan.

Vene oli enää muutaman sadan metrin päässä rannasta. Ankkuri laskettiin, ja mies näki kahden hahmon laskevan pienen soutuveneen veteen ja alkavan soutaa häntä kohti. Hän hätkähti huomatessaan, miten nopeasti ilta oli pimentynyt. Oli enää vaikea erottaa yksityiskohtia. Vene karahti rantaan ja pitkätukkainen, lyhyeen nahkatakkiin pukeutunut nainen nousi ketterästi yhdellä hyppäyksellä maihin. Hänen olemuksensa viestitti hämärässäkin, että hän oli joukon johtaja. ”Onko teillä se?” hän kysyi. Vastaukseksi pitkätakkinen mies otti taskustaan litteän, lieriömäisen harmahtavan esineen ja antoi sen naiselle. Sanomatta enempää nainen otti sen, ja viittasi miestä istuutumaan veneeseen. Hän itse työnsi veneen irti, tasoitti hiekkaan jääneet urat ja hyppäsi lopuksi perätuhdolle tämän kumppanin alkaessa soutaa voimakkain vedoin takaisin päin. Oli jo pimeää, kun he pääsivät takaisin moottoriveneelle. Pitkätakkinen mies ohjattiin vähin äänin kannen alle, josta hänelle osoitettiin valmiiksi pedattu, pienen pieni makuusoppi. Kansiluukku laitettiin uudelleen kiinni, ja mies päätteli että hänen ei oletettu tarvitsevan mitään. Hän istuutui sängylle ja kuuli moottorin käynnistyvän ja tunsi, miten vene lähti liikkeelle hitaasti ja tasaisesti. Aallokkoa oli tuskin lainkaan. Mitäpä hän oikeastaan voisi tehdä? Mies riisutui takkinsa, paneutui makuulle ja nukahti miltei saman tien. Oli elokuun 26. päivä.