Oli hiljaista. Edes tuulen suhinaa ei kuulunut, kuten lähes aina. Puuton rannikkoseutu olikin suorastaan kuuluisa tuulisuudestaan, sillä valtamereltä virtasi miltei jatkuvasti kosteaa ilmaa rannikon kautta kauemmas sisämaahan. Myös sade oli tuttu vieras kivikkoisilla ja jyrkilläkin rantakallioilla ja niiden kupeessa kyyhöttävissä pikku kylissä. Pienen matkaa erään kylistä ulkopuolella oli muuan yksinäinen mökki, tai oikeammin pieni talo. Sen seinät olivat valkoiseksi kalkittua kiveä, mutta väri oli aikojen saatossa päässyt haalistumaan melko lailla. Seiniä peitti vuosikymmeniä vanha villiviinikasvusto, jota sitäkään ei mitä ilmeisimmin ollut harvennettu tai hoidettu pitkiin aikoihin. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta haalistuneen vihreän ulko-oven viereisestä ikkunasta paistoi valoa pihapolulle, ja hetken päästä ovi aukenikin. Ulos astui tummanvihreään anorakkiin sonnustautunut, vanhahko mies, jonka perässä oviaukosta syöksähti pieni sekarotuinen koira. Mies pysähtyi hetkeksi pihamaalle ja vilkaisi mietteliäänä ympärilleen. Yöilma oli viileää, mutta omituisella tavalla seisovaa ja painostavaa. "Tyyntä myrskyn edellä, totisesti" hän tuumi itsekseen. Joka tapauksessa hän aikoi tehdä kävelylenkkinsä, kuten hänellä oli usein tapana. Sopi toivoa ettei sää kääntyisi huonoksi äkisti. Hän päätti pistäytyä venesatamassa tarkastamassa että hänen veneensä oli kunnolla paikoillaan. Eipä silti että hän sitä enää juuri olisi käyttänyt, mutta olihan se pidettävä kunnossa yhtä kaikki.
Mies asteli rauhallisesti koiransa perässä pitkin tuttua polkua alas maantielle ja kääntyi kylän suuntaan. Matkaa oli kilometrin verran tai hieman yli, tuskin kymmenen minuutin kävelymatka. Koira oli saanut hajun jostakin ja seurasi sitä innokkaasti kuono maassa muutaman kymmenen metrin päässä edessä; muuten maantiellä ei näkynyt ketään. Kävellessään tienlaitaa, mies tunnisti leikatun, kostean nurmen tuoksun ja hymyili itsekseen. Pitäisi varmaankin kiinnittää enemmän huomiota puutarhan hoitamiseen, hän tuumi. Se vain ei ollut koskaan ollut hänen vahvoja puoliaan. Koira oli pysähtynyt odottamaan isäntäänsä tienmutkaan, ilmeisesti saatuaan tarpeekseen hajun seuraamisesta. Vielä pienen kukkulan yli ja metsäsaarekkeen sivuitse, ja mies saapui kylän laitamille. Oikeastaan koko kylä käsitti vain pari yhdensuuntaista katua, joista toinen koostui kylän läpi kulkevasta maantiestä, sekä rannan laitureista ja vajoista, joissa kalastajat säilyttivät veneitään ja muita tarvikkeitaan. Hieman sivummalla oli muiden kuin ammatikseen kalastavien asukkaiden veneitä, joita tosin ei enää nykyään ollut montaa – eipä ollut kalastajiakaan, vain muutamia vanhoja merikarhuja, jotka eivät suostuneet jäämään eläkkeelle. Juuri muita ammatteja kylässä ei sitten ollutkaan. Jotkut harvat asukkaista kävivät töissä kaupungissa kymmenisen kilometrin päässä, ja loput olivatkin joko eläkeläisiä tai sitten niitä, jotka olivat pakanneet jo tavaransa ja muuttaneet pois.
Anorakkiin pukeutunut mies tuli kylän ainoan pubin kohdalle, ja totesi senkin jo sulkeneen ovensa, joten sielläkään ei enää ollut ketään. Niinpä hän jatkoi kulkuaan rantaan ja pysähtyi hetkoseksi rantavallin viereen ja katseli merelle. Kuu paistoi pilvien lomasta ja heijastui kauniisti tyynen meren pinnasta. Koira pyöri kärsimättömästi miehen jaloissa, ja tuntui haluvan jo päästä eteenpäin. Mies hymähti, taputti sitä hieman ja nosti sen vallille istumaan, ja koira rauhoittuikin heti. Pimeästä huolimatta mies pystyi erottamaan, miten raskaita hitaasti kuun editse ajelehtivat pilvet olivat. Hän lähti taas liikkeelle, kohti vanhaa venesatamaa lähellä aallonmurtajan alkupäätä, jossa hänenkin vanha veneensä oli. Vene oli iästään huolimatta varsin hyvässä kunnossa, lähinnä vähäisen käytön ansiosta. Joskus hän sentään kävi ajelemassa rannikkoa edestakaisin, mutta harvoin enää näin myöhään kesällä. Mies tarkisti peitteen kiinnitykset ja varmisti että köydet olivat tiukasti kiinni molemmista päistään. Hetken aikaa hän seisoi veneen vieressä ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hätkähti sitten yhtäkkiä. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa matalan moottorinäänen kaukaa mereltä, mutta äänestä ei voinut erehtyä muuten rikkumattoman rauhallisena yönä. Ääni tuntui kovenevan hitaasti. Mies kiipesi tietä pitkin ylös vähän matkaa nähdäkseen paremmin, mutta merellä ei näkynyt minkäänlaisia veneen valoja tai muutakaan tunnistettavaa lukuunottamatta kaukana olevan poijun nokassa tasaisesti vilkkuvaa, kirkasta valoa. Hän tähyili pimeään vielä muutamia minuutteja, mutta ääni alkoi käydä yhä vaimeammaksi ja lopulta katosi kokonaan. Samassa mies tunsi kasvoillaan yltyvän tuulenvireen ja tunsi ensimmäisten sadepisaroiden putoavan ympärillään. Hän kääntyi kohti kotia ja kiiruhti askeleitaan koiran seuratessa perässä tyytyväisenä reippaampaan kävelyvauhtiin. Kun mies aukaisi pihaan johtavan portin, se narahti hiljaa saranoillaan. Sade yltyi nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti