Nuori, arviolta parikymmentävuotias nainen juoksi pitkin vilkasliikenteisen kadun vierellä kulkevaa leveää jalkakäytävää. Hän joutui pujottelemaan ohi kymmenien ja taas kymmenien arvokkaan näköisten liikemiesten ja –naisten, jotka olivat matkalla kuka minnekin. Oli lounasaika ja kadut, ravintolat ja julkiset kulkuneuvot täyttyivät ihmisistä. Liikenne kaduilla mateli hitaasti eteenpäin lukuisten tööttäysten ja moottorien pauhun saattelemana. Kaksikerroksiset bussit ja mustat taksit sujahtelivat suorastaan pelottavalla vauhdilla kaistalta toiselle, ja lopun tilan käyttivät yksityiset henkilöautot ja muut sekalaiset kulkuneuvot. ”Anteeksi, anteeksi”, nainen hoki miltei koneellisesti, tuskin huomaten kenelle sanansa milloinkin oikeastaan osoitti. Eipä häneenkään kiinnitetty sen enempää huomiota, vaikka hänen tuskin voi sanoa sulautuvan ihmisvilinään. Naisen tummansininen jakku oli vetäisty hätäisesti olkapäille, ja hänen tukkansa oli hieman sekaisin juoksemisesta. Hän ei ollut pitkä, mutta ruumiinrakenteeltaan silti varsin sopusuhtainen. Jalassaan hänellä oli jakkuun sopivat samanväriset housut ja hyvin istuvat, mutta kovin kevyen näköiset ruskeat kävelykengät. Jos joku hänen menoonsa jotain huomiota kiinnitti, hän varmaankin ihmetteli, miten moisilla kengillä oikeastaan pääsi liikkumaan noin nopeasti.
Yli kadun, seuraavan korttelin jälkeen vasemmalle, taas suoraan parin korttelin verran ja hän oli perillä. Nainen pysähtyi hengähtämään ja istuutui bussipysäkille, jolle hänen oli käsketty saapua tarkalleen kymmentä vaille yksi. Hän tiesi tarpeeksi halutakseen olla varmasti ajoissa, ja oli melkein myöhästynyt. Melkein. Hän pyyhkäisi refleksinomaisesti hiuksia otsaltaan ja vilkaisi kelloonsa; kymmentä vaille yksi, tarkalleen. Vastapäisessä puistossa hän näki joitakin äitejä työntämässä lastenvaunuja hiljalleen ja muutaman opiskelijan makailevan nurmikolla opiskelukirjojensa kimpussa. Aivan niin kuin hänkin ennen. Siitä tuntui olevan jo kauan, vaikka todellisuudessa hän oli kuljeskellut samassa puistossa vailla huolenhäivää tuskin kahta kuukautta aiemmin. Samassa hänen eteensä pysäkille lipui vanhahko, mutta varsin hyväkuntoisen näköinen harmaa Mercedes, joka oli tuskin pysähtynyt kun sen takaovi avattiin sisältä päin. ”Astukaapa sisään, meillä on jo kiire”, rauhallinen ääni kuului takapenkiltä, tuskin parin metrin päästä. Nainen hätkähti ajatuksistaan, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Hän istuutui auton takapenkille ja veti oven kiinni perässään. ”Tehän näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut viimeiset kaksi kilometriä kohtaamispaikalle”, vanhahko, vähilleen kuudenkymmenen ikäinen valkopartainen mies totesi puolittain kysyvästi ja selvästi hyväntuulisesti. Hänen puheessaan saattoi tunnistaa peitellyn skottilaisaksentin, vaikka se saattoi aivan hyvin olla vain teeskennelty. Nainen tyytyi hymyilemään varovasti. Auto liittyi liikennevirtaan kuljettajan luoviessa taitavasti ruuhkassa, jossa monen oli lähes mahdotonta päästä etenemään. Nainen katsoi tarkemmin ympärilleen ja huomasi etupenkillä istuvan kolmannen henkilön. Tämä oli ilmiselvästi myös nainen, mutta takaapäin hänestä ei erottanut juuri muuta kuin pitkän, mustan tukan ja naiseksi yllättävän leveät, nahkatakin peittämät hartiat. ”Tehän epäilemättä tiedätte miksi otimme teihin yhteyttä ja keitä me edustamme?”, vanha mies kysyi. Nainen tyytyi nyökkäämään varovasti. Hän oli vieläkin hieman hämmentynyt, mutta tuskin yllättynyt.
Hänen setänsä papereiden joukossa oli ollut runsaasti Järjestöön, kuten sen jäsenet sitä yksinkertaisesti kutsuivat, liittyviä asiakirjoja ja tietoja. Hänellä ei tietenkään ollut aiemmin aavistustakaan sen olemassaolosta, mutta sedän jälkeensä jättämät tiedot olivat kertoneet liikaakin. Hän oli jo päättänyt luovuttaa aineiston poliisille, mutta testamentin yhteydessä ollut monisivuinen kirje oli saanut hänet toisiin ajatuksiin. Järjestö toimi lain kummallakin puolella, useimmiten sen toimet eivät kestäneet päivänvaloa, mutta tässä jos missä tapauksessa tarkoitus pyhitti keinot. Hän päätti pitää tiedot ominaan ja oli jo miltei unohtanut koko asian, kunnes eräänä päivänä viime keväänä Järjestön asiamiehet ottivat häneen yhteyttä. Hänen opiskelunsa olivat juuri loppuneet siltä keväältä ja edessä oli koko pitkä kesä. Kesätöitäkin olisi ollut kaupungissa reilusti tarjolla opiskelijoille, ainakin jos tiesi mitä ja mistä etsiä. Hänellä oli kuitenkin ollut toisenlaisia suunnitelmia. Ja nyt olikin hyvä, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, sillä hän oli melko varma että muutaman seuraavan kuukauden ajan Järjestö huolehtisi siitä, että hänellä olisi enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa. Se nähtäisiin lähipäivinä; oli 30. toukokuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti