Määränpää - 6.luku

New Yorkissa hänen kimppuunsa käyneet kaverit eivät vaikuttaneet erityisen ammattimaisilta, tai edes kovilta tyypeiltä. Itse asiassa hän olisi ollut valmis vaikka vannomaan että he olivat vain keskivertonarkkareita, jotka etsivät helppoa ryöstökohdetta ja rahaa seuraavaan annokseensa. Oli kuitenkin jo myöhä, ja paikka oli hiljainen. Mutta hänellä oli taskussaan viisi tonnia ja kädessään lähetys jonka oli oltava D.C:ssä ajallaan. Oliko se sitten muka sattumaa, että ne idiootit valitsivat juuri hänet kohteekseen? Ehkä olikin. Darrell ei kuitenkaan onnistunut täysin vakuuttamaan itseään.

Hän oli onnekas että oli päässyt pakoon. Toinen ryöstäjistä oli yrittänyt iskeä häntä veitsellä, mutta oli Darrellin onneksi vain hieman raapaissut käsivarren ihoa. Hän vilkaisi haavaa; sitä tuskin edes huomasi enää, tai ehkä autossa vain oli sen verran hämärää. Nyt hän uskalsi jo hymyillä itselleen tyytyväisenä - hän oli selvinnyt uhkaavasta tilanteesta kunnialla. Adrenaliinin purkautuminen ja kahvitauko rauhoittivat kummasti. Reilun parin tunnin ajon jälkeen hän alkoi saapua Washingtonin esikaupunkialueelle. Liittymät tihenivät, mutta moottoritiellä oli edelleen hiljaista. Darrell oli tyytyväinen, sillä hänellä ei ollut mitään haluja juuttua joka-aamuiseen ruuhkaan, jonka tuhannet ja taas tuhannet pääkaupunkiin töihin matkaavat ihmiset aiheuttivat. Beltwayn ylitettyään hän hidasti vauhtiaan kaupunkinopeuteen ja katseli edessään avautuvaa näkymää pääkaupunkiin. Kaukana häämötti Capitolin kupoli, ja Washingtonin monumentti yövalaistuksessaan ei oikeastaan näyttänyt hassummalta. Darrell tunsi itsensä miltei turistiksi. Viime käynnistä olikin jo aikaa, mutta hän tunsi paikat silti tarpeeksi hyvin.

Darrell pysäköi autonsa parkkitaloon, joka sijaitsi parin korttelin päässä Union Stationilta. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen, ja varmistuttuaan siitä, ettei ketään todellakaan ollut liikkellä - kello oli puoli kuusi ja taivas vasta aavistuksen vaalenemassa - hän nosti urheilukassin olalleen, käveli nopeasti portaat alas katutasoon ja suuntasi askeleensa kohti päärautatieasemaa. Asema oli auki 24 tuntia vuorokaudessa mutta tähän aikaan siellä oli tuskin ketään. Se sopi Darrellille täydellisesti. Hän asteli palvelutiskille, jonka lukuisista ikkunoista vain yksi oli auki ja virkailija sen takana näytti juuri niin tylsistyneeltä kuin voisi kuvitellakin. Hän tiedusteli tavarasäilytyksen sijaintia, ja sai vastaukseksi lyhyen kädenojennuksen epämääräiseen suuntaan jossain takanaan.

"Tuolla päin, olkaa hyvä."

Darrell nyökkäsi. Hänen piti löytää lokero 2230. Pienen hetken ajan hän oli peloissaan; mitä jos se olikin jo varattu? Pian hän kuitenkin ymmärsi, että numeroa ei oltu valittu sattumalta. Lokero oli kutakuinkin kauimmaisessa kulmauksessa, ja tuskin kukaan viitsisi edes kävellä näin kauas. Itseasiassa koko lokerorivistössä ei ollut yhtäkään varattua. Hän työnsi kassin lokeron perälle asti, laittoi neljännesdollarin kolikon ovessa olevaan raha-aukkoon ja lukitsi lokeron. Pikkumies, joka oli antanut hänelle toimintaohjeet oli sanonut, että vastaanottajalla oli teetettynä kopio lokeron avaimesta, joten Darrellin ei tarvitsisi huolehtia muusta kuin kassin viemisestä sovittuun paikkaan ajallaan. Itseasiassa miekkonen oli nimenomaan painottanut, että Darrell ei tulisi tapaamaan ketään. Puolenpäivän jälkeen hän voisi noutaa palkkionsa samasta lokerosta. Hetken aikaa hän mietti, pitäisikö hänen jäädä uteliaisuuttaan seuraamaan, kuka kassin oikein tulee noutamaan. Varovaisuus kuitenkin voitti ja hän sanoi itselleen, että on luultavasti parempi noudattaa ohjeita mahdollisimman tarkkaan. Homma oli nyt hoidettu, joten ei kannattanut yrittämällä yrittää hankkia vaikeuksia. Hän suuntasi erääseen monista toisen kerroksen pikku kahviloista, jotka olivat juuri avaamassa oviaan.

Määränpää - 5. luku

Siemaistuaan viimeiset haalean kahvin rippeet kupin pohjalta Darrell hinautui alas baarijakkaralta ja asteli huoltoaseman nuhruiseen miestenhuoneeseen. Vessakoppien ovien lukot oli jo aika päiviä tuhottu kerrassaan käyttökelvottomiksi ja oletettavasti omistaja oli kyllästynyt niitä enää huoltamaan. Darrell huokaisi kyllästyneenä; hän oli aina jostain syystä tehnyt tarpeensa julkisissa vessoissa mieluummin kopin suojassa kuin kourulla, vaikkei hänellä mitään sen ihmeempiä komplekseja ollutkaan. Hän ei myöskään kokenut minkäänlaista piilotettua seksuaalista epävarmuutta, olipahan vain ehkä keskivertokaveria tarkempi tietyistä yksityisyytensä piirteistä. Häntä hymyilytti pakosta muistikuvat kouluajoilta ja sen jälkeenkin kavereista, jotka aina pilkkasivat hänen pikkumaisuuttaan ja järjestelmällisyyttään - vaikkakin enimmäkseen hyväntahtoisesti. Tietysti kaikki oli suhteellista, mutta alueella, jolla hän oli kasvanut eivät tuollaiset ominaisuudet suinkaan puhjenneet kukkaan jokaisessa kasvavassa sielussa. Siksi vähäinenkin poikkeama normista huomattiin helposti.

Hän kuitenkin vakavoitui melko nopeasti, kuten tavallista. Kaksi hänen tutuistaan oli jo haudassa erinäisten huumekokeilujen jäljiltä, yksi vankilassa - aseellinen ryöstö, huumeet - ja porukan ainoa tyttökin raskaana jollekulle. Ja hänellä sentään meni oikeastaan ihan hyvin, toistaiseksi oli työpaikka kaupan kassalla sekä katto pään päällä. Jostain merkillisestä syystä Darrell tunsi olevansa vastuussa tytöstä, eikä hän oikein itsekään ollut selvillä oliko kyse ikään kuin veljellisestä huolenpidosta vai jostain muustakin. Sen hän tiesi, että lapsi ei ollut hänen, vaikka ei sekään mahdotonta olisi ollut muuten kuin ajoituksen puolesta. Hetken aikaa hän mietti, olisiko pitänyt soittaa Dianalle, mutta vilkaistuaan kelloon hän luopui samantien ajatuksesta. Sitä paitsi tämä ei tiennyt Darrellin tämänkertaisen "keikan" luonteesta muuta kuin määränpään ja niin oli luultavasti viisaintakin. Itseasiassa ei Darrell itsekään olisi tiennyt juuri sen enempää, mutta silti hänen takaraivossaan sykki varoittava tunne siitä että kaikki ei ollut hyvin. Raha kuitenkin tuli tarpeeseen ja jo ensimmäinen puolikas palkkiosummasta oli saanut hänet liikkeelle; ajatus toisesta viidestä tonnista, joka odotti perillä oli enemmän kuin riittävä motivoija. Sillä hän eläisi taas jonkun kuukauden ja saisi luultavasti Dianankin lopettamaan työt hyvissä ajoin ennnen kuin raskaus ehtisi liian pitkälle. Hän poistui autolleen melkein hyvillään, vaikka jännitys yhä piti otteessaan. Tulevaisuus näytti koko ajan hiukan valoisammalta.

Määränpää - 4. luku

Arturo oli käynyt nukkumaan useita tunteja sitten kapeassa sängyssään, kaukana Etelä-Amerikan Andeilla. Sen sijaan muutamia tuhansia kilometrejä pohjoisempana, tarkkaan ottaen hieman New Yorkin eteläpuolella, Darrell Jenningsin likaisenruskea Dodge mateli kohti etelää pitkin interstate 95:ttä. Se ei johtunut niinkään siitä, etteikö Darrellilla olisi ollut suorastaan tulenpalava halu olla missä tahansa muualla, kuin että hän ei yksinkertaisesti uskaltanut herättää yhtään enempää huomiota kuin oli pakko. Darrellista tuntui, että hänen pulssinsa oli edelleen sadan paremmalla puolella ja hän joutui jatkuvasti pyyhkimään hikoavia käsiään virttyneiden farkkujen peittämiin reisiinsä. Kello läheni aamukahta, ja moottoritiellä oli niin hiljaista kuin New Yorkin ja Philadelphian välillä nyt ikinä on. Liikkeellä oli lähinnä pitkän matkan rekkoja, rigejä, jotka painelivat huolettomasti vähintään seitsemääkymppiä. Pariin kertaan Darrell oli säikähtänyt pahan kerran huomattuaan yhden tällaisen jättiläisen suorastaan vilahtavan ohitseen. Itse hän tyytyi pitämään vauhdin hieman alle kuudenkympin ja koitti keskittyä ajamiseen parhaansa mukaan.

Hän vilkaisi olkansa yli auton takapenkille, missä musta urheilukassi lojui mitäänsanomattoman näköisenä. Sen pitäisi olla Washingtonissa huomenna aamupäivällä. Ja sitten tämä keikka olisi ohi, Darrell ajatteli jo ties kuinka monennen kerran. Matkaa oli vajaat parisataa mailia, mikä tiesi noin kolmen tunnin ajoa, yöaikaan vähemmänkin. Hänellä oli hyvin aikaa.

Määränpää - 3. luku

Sucre sijaitsee yli kolmen kilometrin korkeudessa Andien itäpuolella. Tasangon paahtava helle oli jo jäänyt taakse ja ilta oli viilenemässä kun Arturo rullasi koneensa pienkoneiden alueelle. Matkustajat kiipesivät helpottuneina ulos ja suoriutuivat nopeasti varsinaiseen terminaaliin ja sitä kautta eteenpäin. Muutama paikallinen ehkä jatkaisi huomenna hänen mukanaan La Paziin, mutta ulkomaalaiset taatusti hankkiutuisivat suurempaan ja mukavampaan kyytiin. Arturo kohautti olkapäitään. Bisnes ei todellakaan ollut mikään kultakaivos. Hänellä oli toistaiseksi ollut onnea sillä lentokone oli toiminut lähes ongelmitta, mutta yksikin isompi remontti tai muu menoerä laittaisi hänet todella ahtaalle. Hän arvasi myös että miekkonen, joka oli toimittanut hänelle pakettinsa tiesi tilanteen. Muutamaan otteeseen hän oli ollut jo raottaa paketointia ja ottaa selvää lähetyksensä sisällöstä mutta tuli siihen tulokseen että on todennäköisesti parempi olla tietämättä.

Hän teki pikimmältään lentokoneen tulotarkastuksen, mihin meni tuskin kymmentä minuuttia, lukitsi ovet ja luukut sekä asensi kiinnikkeet ja paineli lentokonesuojaan, jonka takana oli pieni parakki missä oli majoitustiloja lentäjille. Arturo oli tuttu vieras täällä, ja yleensä hänelle olikin aina jokin huoneista varattuna, varsinkin niinä päivinä joina hän saapui aikataulun mukaan, kuten tänään. Tankkauksen vuoro olisi huomenaamulla ennen lähtöä, mikäli jollakulla olisi aikaa tulla hoitamaan asia. Jäljellä olevalla aineella kyllä lentäisi tarvittaessä huomisenkin, mutta ylimääräistä siinä ei paljon ollut ja vaihtelevat sääolot saattaisivat tuoda yllätyksiä matkaan.

Astuessaan sisään majoitusparakkiin Arturo nyökkäsi tiskin takana iltavuoron vastaanottotyöntekijälle, jonka vastuulla oli myös hangaarin toiminta yleensä. Tämä olikin jonkinlainen toimiston ja majoitustilojen yhdistelmä. Vastaanotossa, joksi sekasortoisen näköistä toimistokoppia kai piti kutsua, istui paikan ainoa työntekijä, eläkeikää lähestyvä intiaani. Sikäli kuin Arturo tiesi, tämä kuului aymara-kansaan, eikä näiden tapana ikinä ollut lörpötellä liikoja - ainakaan valkoihoisten kanssa. Nytkin hän sai vastaukseksi vain pienen nyökkäyksen sekä murahduksen ja intiaani löi hänen käteensä avaimeen huoneeseen numero neljä. Ollessaan jo lähdössä Arturo muisti vielä kysyä:

"Ai niin, voitko järjestää jonkun tankkaamaan koneen huomenaamulla ennen kuin lähden? Seitsemään mennessä?"

"Katsotaan" oli intiaanin vastaus. Arturo kääntyi ja poistui huoneesta silmiään pyöritellen.

Huone oli lähinnä pieni koppi, jonka toisella seinällä oli sänky yöpöytineen, ja toisella pieni tv-taso. Televisio oli ikuisen vanha ja kuten Arturo oli arvellutkin, epäkunnossa. Joskus hänellä oli ollut onnea saada huone, jonka tv toimi ainakin jotenkin, mutta ei tällä kertaa.

Määränpää - 2.luku

Matkustajat kiipesivät kuluneita portaita koneeseen enimmäkseen rivakasti. Useimmilla, varsinkin ulkomaalaisilla - mitähän asiaa heilläkin saattoi tänne olla? - tuntui olevan suorastaan tulenpalava hinku päästä jo lähtemään. Sen kyllä ymmärsi. Hangaarin tarjoamasta jonkinlaisesta varjosta huolimatta kone oli ehtinyt lämmetä hiostavassa auringonpaahteessa reilun tunnin, ja sisällä oli vähilleen neljäkymmentä astetta lämmintä. Nukkavierujen penkkien verhoilut painautuivat läpimärkiä paidanselkämyksiä vasten. Tottumattomalle se saattoi olla jo liikaakin, mutta Arturoa se ei vaivannut liiaksi. Hän sulki ulko-oven itse tarkistettuaan kaikkien olevan paikalla ja vinkkasi ikkunasta haluttoman näköiselle lentokenttäpojalle että tämä hinaisi portaat pois. Kukaan ei ollut tullut häntä tapaamaan tuodakseen sovitun paketin, mutta ei hän sitä ollut liiemmin odottanutkaan. Yksistään palkkiosumma ja asiakkaan ulkoinen olemus kertoivat että kyse tuskin oli täysin kunniallisesta lähetyksestä. Toisaalta, rahaa ei koskaan ollut liikaa, eikä häntä suuremmin häirinnyt yhden pienen paketin toimittaminen sovittuun osoitteeseen.

Puolisen tuntia nousun jälkeen Gran Chaco levittäytyi jo parintuhannen kilometrin päässä lentokoneen alapuolella vihreänä ja ruskeana pienten jokien ja kosteikkojen täplittämänä tilkkutäkkinä. Kaukana lännessä saattoi erottaa Andien terävimpien huippujen rinteet ja pilvimassat, jotka matkattuaan Atlantilta tuhantisen kilometriä törmäsivät aina lopulta tähän ylitsepääsemättömään esteeseen sataakseen sitten kuin raskaat verhot ylängöille, sinne mistä lukemattomat joet saivat alkunsa. Moottorin tasaisen jyrinän ja tuulen ujelluksen yli ei kuulunut juuri muita ääniä. Ensimmäisen kerran Arturo vaivautui vilkaisemaan pientä pakettia, joka lojui apuohjaajan penkillä kovin mitäänsanomattoman näköisenä. Hänen kuljetettavakseen uskottu esine oli kääritty melko huolimattomasti ruskeaan puotipaperiin ja suljettu päistään teipinkappaleilla. Sillä oli mittaa ehkä parisenkymmentä senttiä ja leveydeltään ehkä neljännes siitä. Ei olisi suuri ongelma toimittaa sitä huomaamattomasti perille.